Jari Ilkka

Tammikuussa kirjoitin mielipidepalstalla kuntaliitoksien puolesta ja siitä, miten pitäisi jo nyt paikallisesti alkaa vaikuttamaan tulevaan muutokseen. mutta ilmeisen turhaan. Toistaiseksi julkisuudessa näkynyt kommentointi aiheesta on edelleen ollut sitä luokkaa, että pää puskaan ja toivotaan että se (uudistus) menee ohi itsestään.

Toimivissa yhteisöissä on sellainen käytännön sääntö, jonka mukaan sen (yhteisön) etu ajaa yksilön mukavuuden yli. Samaa mallia haen nyt tässä kuntaliitos asiassa. Me olemme kiertyneet itäisellä Uudellamaalla aivan liian pieniin ympyröihin ja sillä tukahduttaneet omat kasvun, lue: hyvinvoinnin ylläpitämisen edellytykset. Muutama viikko sitten Porvoon palkkaama konsultti kertoi, että kaikki on hyvin, älkää muuttako mitään ja myöhemmin samalla viikolla Helsingin Sanomissa tehty vastaavanlainen selvitys pääkaupunkiseudun ympäryskunnista kertoo voittajien olevan pohjoisessa ja lännessä. Siellä on kasvu ja niistä alueista ihmiset ovat kiinnostuneita.

Itäisellä Uudellamaalla tulee tapahtumaan voimakas rakennemuutos tulevien vuosien aikana: Väestön ikääntyminen ja siitä johtuva palvelukysynnän muutos. Pks seudun kasvu länsi- ja pohjoissuunnassa. Mikäli me emme pysty tulevaisuudessa huolehtimaan omasta väestöstä ja kilpailemaan uusista työpaikoista, tulee itäinen Uusimaa näivettymään edelleen. Se näivettyminen koskee kaikkia alueen nykyisiä kuntia yhtäläisesti. Jo nyt esimerkkinä voi käyttää Porvoon aluesairaalaa. Synnytysosasto on jo kaksi kertaa ollut ”liipasimella”. Kun vastustetaan kuntaliitoksia Itä-Uudellamaalla, kannatetaan synnytysosaston siirtoa Helsinkiin. Muutoinkin paikallisten sairaanhoitopalveluiden kehittäminen on tapahtunut HUS:in ehdoilla, ei Itä-Uusimaan. Ehkä Loviisalaiset ja Askolalaiset sitten mieluummin tukeutuu Helsinkiin kuin Porvooseen, en tiedä, mutta ei se Itäuusmaalaisittain kuulosta järkevältä. Sirpaloitunut Itä-Uusimaa tarkoittaa käytännössä yhä useamman palvelun siirtymistä yhä kauemmaksi meidän ulottuvilta.

Nyt viimeistään pitää heittää romukoppaan sisäinen vastakkainasettelu ja tosissaan alkaa miettiä miten meidän kaikkien asioita voitaisiin johtaa ja järjestellä siten, että Itä-Uusimaa olisi asuttua seutua vielä kymmenienkin vuosien päästä.

Seuraavaksi mietittäväksi muutama hyvin kärjistetty ja yksinkertaistettu esimerkki:

Omakotitalo (pieni kunta) vai kerrostalo (iso kunta)? Jos on terveyttä ja rahaa, omakotitalo on kaikin puolin mukava, saa ihan itse valita, kenen kanssa asuu. Kerrostalossa joutuu sietämään muita ihmisiä. Hyvänä puolena toisaalta on, ettei yhtään isompaa remonttia joudu kustantamaan pelkästään omasta pussista ja lumitöihinkin on varaa palkata tekijä.

Joukkue (pieni kunta), vai Pataljoona (iso kunta)? Iso pystyy tekemään ihan mitä tahansa mihin pieni pystyy, mutta pieni ei millään voi saavuttaa samoja asioita kuin iso.

Meillä on edessä ajat, jolloin koko itäisen Uudenmaan asukkaiden tulevaisuus ja hyvinvoinnin taso ratkaistaan. Ei mennä siihen helppoon, että ei muuteta mitään koska se on niin epämiellyttävää ja turvataan vain virkamiesten ja luottamushenkilöiden tilan jatkuminen muuttumattomana tai Porvoo – muut Itä-Uudenmaan kunnat vastakkainasetteluun. Kaikki me olemme täällä samassa veneessä. Halusimme tai emme.

Jari Ilkka, Kok.

Ennustaminen on hankalaa, varsinkin tulevaisuuden. Lainattu viisaus josta varmaan kaikki voimme olla samaa mieltä. Markku Vaniala arvosteli UM 1.3.2012 kirjoituksessaan kokoomusta ja Jyrki Kataista 2008 – 2009 tehdyistä toimenpiteistä, joilla pyrittiin pitämään kotimainen kysyntä yllä ja maan talous pyörimässä.

Markku ottaa esimerkiksi USA:n ja Warren Buffetin ehdotuksen ”solidaarisuusveron” ja samalla tarkoituksellisesti unohtanee, että Suomalainen yhteiskunta on todella kaukana amerikkalaisesta. Emmehän me vertaa Suomea venäjäänkään, ainakaan talouden saralla.

Kaikilla puolueilla on varmasti yhteinen halu turvata Suomalaisille taloudellisesti vakaa ja turvallinen ympäristö. Se on meidän hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Se, miten se tapahtuu parhaiten, on sitten asia josta väitellään eduskunnassa ja vaikka tämän lehden palstoilla.

Markkinataloudessa on kausivaihteluja, nousu- ja laskukausia, luonnostaan. Kriisit luovat edellytykset kehitykselle. Eli kyse on pikemminkin ominaisuudesta kuin viasta.

Taaksepäin katsottaessa parhaiten ovat ne valtiot onnistuneet selättämään taantumat ja talouden kriisit pienimmillä kipuiluilla, joilla on ollut rohkeutta antaa elinkeinoelämän kehittyä ja kasvaa nimenomaan yksityisen sektorin puolella. Julkinen valta aina lisää sääntelyä ja valvontaa joka ei tuo itsessään mitään lisäarvoa sinänsä yrittäjyyteen eikä hyvinvointiin. Yhteiskunta kuitenkin tarvitsee rajansa ja sääntönsä, sitä en kiellä, mutta tiettyä vakautta ja ennustettavuutta ei voi saavuttaa, jos julkinen valta liian tiheällä syklillä muuttaa ”pelisääntöjä” esimerkiksi lainsäädännön keinoin. Talouden on annettava löytää ja kasvaa omien innovaatioidensa avulla.

Siitä olen Markun kanssa samaa mieltä, että julkisten menojen ja tulojen välinen suhde on pielessä.  Houkuttelevaa on nostaa esille ”suurituloisten verotuksen kiristäminen” tai muut vastaavat kikat, mutta sillä ei saada Suomen taloutta korjattua vaikka heille asettaisi minkälaiset korotukset tahansa. Meillä kun on niin vähän noita ”suurituloisia” ja suurin osa heistä maksaa veroja jo yli 50% tuloistaan. Valitettavasti tämä ei ole mikään Amerikka. Ja jos julkisen puolen toimintaan ei puututa, meillä vuonna 2035 ovat kaikki työikäiset joko valtiolla tai kunnalla töissä.

Korjaavana toimenpiteenä minun ehdotus olisi päinvastainen: Julkisia menoja on pienennettävä ja talouden kasvulle on luotava edellytykset poistamalla sen rajoituksia ja keventämällä verotusta. Siis ei veronkorotuksia, vaan mieluummin ennakkoluulottomampaa talouspolitiikkaa ja valtion säännöstelyn asteittaista keventämistä. Viranomaiset eivät ole koskaan onnistuneet luomaan mitään uutta yritysmaailmassa. Monta hyvää ideaa he taasen ovat olleet vesittämässä. Esimerkkinä voisi ottaa vaikka paikallistasolla kaupungin virkamiesten päätöksen Raatihuoneen torikauppiaiden ”pakkosiirrosta” jokirantaan ja koko torikaupan ”haltuunotosta”. Tämä toimenpide ainoastaan lisää byrokratiaa ja kaupungin kuluja, mutta ei tuo mitään lisäarvoa varsinaiseen toimintaan ja lisäksi rajoittaa vapaata yritteliäisyyttä aivan turhaan.  Älykkäämpi vaihtoehto olisi ollut pitää tilanne ennallaan Raatihuoneentorilla ja vaikka antaa jokirannasta lisää alueita kauppiaiden käytettäväksi.

 Yksityisen sektorin hyvinvointi ja kasvu ovat ainoa keino rahoittaa meidän tulevaisuus ja se kasvu ei tapahdu yritysten tai palkansaajien verotusta lisää kiristämällä.

Jari Ilkka, Kok

Kun puhutaan säästöistä ja samalla keksitään ajatus rajoittaa, säännellä ja vaikeuttaa yksityisten sektorin mahdollisuuksia tuottaa kustannustehokkaita palveluja, ollaan jo aika kaukana siitä yhteiskuntajärjestelmästä jota me ainakin julkisesti Suomessa sanomme kannattavamme.

Loistavana esimerkkinä pidän KELA korvausjupakkaa, jossa on siirrytty matematiikan puolelta aatteelliseen politiikan tekoon. Joillekin voi historiallisista ideologisista syitä olla tarve demonisoida kaikkea tuotantoa joka ei tapahdu yhteiskunnan tuotantovälinen ja virkamieshenkilökunnan toimesta. Mutta älkää perustelko sitä sillä, että veronmaksajien rahaa säästyy tai että joltain vietäisiin mahdollisuus palveluihin.

Yksinkertaistettu esimerkki: Nielurisaleikkaus yksityisellä maksaa noin 2500 euroa. Tästä summasta asiakas saa KELA:n osuuden, eli noin 100 euroa palautuksena. Veronmaksajien kustannus 100 euroa.

Saman operaation kustannus julkisella puolella on noin 1500 euroa (laskutavasta riippuen voi olla hieman enemmänkin), josta asiakas maksaa omavastuuosuuden, noin 100 euroa. Kustannus veronmaksajille 1400 euroa.

Millä laskutaidolla voi väittää, että yksityisellä puolella tehty operaatio tuhlaa veronmaksajien rahoja? Toinen asia vielä on siinä, että jos kaikki yksityisen sektorin asiakkaat tulisivat julkisen puolen jonoihin, menisi koko järjestelmä täysin polvilleen. Siinä kärsisivät tasapuolisesti kaikki ja voittajia ei löydy.

Irtopisteiden kalastelussakin pitäisi olla joku tolkku.

Jari Ilkka

Kok.

Kuntauudistuksen tiimoilta päällimmäiseksi aiheeksi on selkeästi noussut vastustus pakkoliitoksia vastaan. Aiheen tiimoilta on käytetty mahdottoman paljon aikaa ja vaivaa todisteluihin, joiden mukaan kuntarajojen muuttaminen pakolla on lopetettava heti. Itä-Uudenmaan aluetta katsottaessa pitäisi mieluummin kääntää ajatusmalli siihen, että miten saataisiin muutoksesta olemassa olevaan paras hyöty. Itä-Uusimaa perinteisesti on ollut kohtuullisen sirpaloitunut, pienten kuntien alue, jossa ei ole selkeää yhteistä linjaa tai suuntaa alueen kehittämiseksi. Pääkaupunkiseudun kasvupaineet on enemmänkin ohjautunut pohjoiseen (junarata) ja länteen (kasvuhalukkuus?).

Nyt olisi oikea aika Itä-Uudenmaan kuntien päättäjille avata avoin keskustelu siitä, mitkä asiat ovat meille tärkeitä ja välttämättömiä alueellisen kasvun ja hyvinvoinnin kannalta. Nyt olisi oivallinen hetki yhdessä miettiä ne suuntaviivat ja keinot millä me yhdessä saisimme tulevasta kuntauudistuksesta meidän asuinalueille parhaan mahdollisen tuloksen ja alkaa viedä kehitystä siihen suuntaan. Mikäli uudistukseen suhtaudutaan vain poteroja kaivamalla ja betonoimalla omat kannat liikkumattomiksi möhkäleiksi, tullee uudistuksen tuomat muutokset olemaan ”pakollisia ja ulkopuolelta saneltuja”. Mahdollisuus muutokseen vaikuttamiseen on nyt, ei sen jälkeen kun se on tapahtunut.

Suurimmalle osalle ihmisistä oma asuinalueeseen liittyvä identiteetti on ensisijaisesti kylä- tai kaupunginosakohtaista, ei kuntakohtaista. Tunne suomalaisuudesta tulee seuraavaksi tärkeimpänä esille osana identiteettiä. Ainoastaan kuntapäättäjille kunnan nimi on tärkeämpää kuin edellä mainitut. Edelleen me asumme Pernajassa, Monninkylässä, Suomenkylässä tai Tolkkisissa jos sitä meiltä täällä kysytään.

Omasta mielestäni Itäisen Uudenmaan kunnista pitäisi muodostaa yksi iso kunta (Pornainen, Askola, Myrskylä, Lapinjärvi, Loviisa ja Porvoo) jolla olisi käytännössä sen verran painoarvoa, että meidän ääni kantaisi myös Uudenmaan läänin asioita käsiteltäessä ja että alueen kehittämiseksi saataisiin riittävän suuri väestömäärä ja resurssit. Mitä sirpaloituneempi Uudenmaanläänin itäinen osa on, sitä paremmin se palvelee pääkaupunkiseudun hegemoniaa ja Länsi- ja Keski-Uudenmaan kasvupyrkimyksiä.

Jari Ilkka

kok.

Lähetin allaolevan jutunpoikasen paikalliseen Uusimaa lehteen. Kieli aivan vähän poskessa. Saa nähdä julkaistaanko. Edellista kirjoitustani, jonka lähetin Uusimaa lehteen 22.9.2011 ei (ainakaan toistaiseksi) ole julkaistu. Siinä yritin hieman oikoa eräitä paatoksellisia väittämiä, mutta lienee lehden kantana: “mieluummin fiiliksiä kuin faktoja” linja jatkuvan. Eli siis juttuun.

Osuiko naulankantaan?

Peruskoulun käyneenä ja googletustaidon omaavana kävin hieman tutustumassa sivistyssanoihin. Mielenkiinto, viimeaikaisten kirjoitteluiden takia, meni P alkuisiin sanoihin, eli paatokseen ja pateettisuuteen. Seuraavassa siis Wikipedian määritteitä sanoille.

Paatos sanana (muinaiskreikaksi, pathos) on antiikin Kreikasta peräisin oleva termi, joka tarkoittaa alun perin jonkin kohteena olemista, kokemista ja kärsimistä.

paatos eli vuodatus tyylilajina on yksisuuntaista kommunikaatiota, joka pyrkii vaikuttamaan ihmisen primitiivisiin ja perimmäisiin tunteisiin. Paatos voi olla usein poliittisesti tai uskonnollisesti värittynyttä, useimmiten kuitenkin luonteeltaan negatiivisia ja ahdistavia tuntemuksia stimuloivaa ilmaisua.

Pateettinen: paatoksellinen, mahtipontinen, korkealentoinen. Nykyinen käytännön enemmän tunteva merkitys ”säälittävä” tai ”surkea” on yleistynyt englannin sanan “pathetic” vaikutuksesta.

Eli olkaa varovaisia kun nimittelette toisianne tai itseänne moisilla nimillä.

Syysterveisin,

Jari Ilkka

Tilastojen seuraaminen on aina hieman jälkijättöistä sen takia, että ne kerätään tapahtuneiden, toteutuneiden faktojen mukaan. Tilastot eivät myöskään ota kantaa tunteisiin tai epäluuloihin, sillä, kuten sanottu, niissä näkyvät vain tosiasiat. Vastauksena Veijo Eskelisen tunteisiin vetoavaan kirjoitukseen laitan esille muutaman faktan.

Henkilötyövuosina mitattuna vuonna 2010 Suomessa poliiseja oli 7 825. Poliisitoimi sai vuosina 2009 ja 2010 lisärahoitusta työttömien poliisien työllistämiseen, minkä takia poliiseja oli viime vuonna edellistä vuotta enemmän. Ennen työllistämistoimia vuonna 2008 poliiseja oli 7 546 henkilötyövuoden verran, kun vuonna 2010 vastaava luku oli 7 826 eli resurssit olivat kasvaneet 280 henkilötyövuotta.

Poliisit ovat suoriutuneet annetuista tehtävistä hyvin. Poliisi kykeni selvittämään vuonna 2010 noin 81 prosenttia kaikista tietoon tulleista rikoksista. Selvitysprosentti oli parantunut edellisestä vuodesta noin 2 %, tutkinta-ajat olivat pysyneet pääpiirteittäin samoina. Rikoksia vuonna 2010 poliisin tietoon tuli yhteensä noin 924 000. Rikosten lukumäärän kasvu näyttää taittuneen, koska ilman liikennerikkomusten kasvua kaikkien rikosten määrä olisi pienempi kuin vuonna 2009. Liikennerikkomusten määrä on kasvanut vuosi vuodelta automaattivalvonnan lisääntymisen ja tiukentuneen puuttumisrajan vuoksi. Kaikkiaan poliisi sai vuonna 2010 hieman yli miljoona tehtävää.

Kiireellisten A-luokan tehtävien määrä lähes kaksinkertaistui (44 242 tehtävää vuonna 2009, 87 517 tehtävää vuonna 2010) kirjaamisteknisistä syistä johtuen. Uusittujen kirjausohjeiden myötä tehtävien kiireellisyysluokituksia on muutettu ja A-tehtävien kappalemääräinen nousu johtuu nimenomaan siitä syystä. Siitä huolimatta vasteajat eivät käytännössä ole muuttuneet oleellisesti. Valtakunnan tasolla A kiireellisyysluokan vasteaika on noin 10 minuuttia ja B vastaavasti noin 17 minuuttia. Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen alueella vasteajat ovat A luokassa 7-8 minuuttia ja B luokassa noin 16 minuuttia. Huomioitavaa on, että kumpikin luokka alittaa maan keskimääräisen arvon.

Rikoslakirikoksia tehtiin vuonna 2010 yhteensä 498 587 kappaletta. Määrä väheni vuoteen 2009 nähden runsaat neljä prosenttia. Rikoslakirikkomukset ovat niitä, joilla poliisin toimintakykyä yleisimmin seurataan. Näistä kun siivotaan pois liikenne rikokset, jotka pääsääntöisesti ovat tapauksina ”selviä” jää jäljelle 344 969 rikoslakirikosta. Vuoteen 2009 verrattuna rikosten määrä, samalla tavoin siivottuna liikennerikoksista näyttäisi laskeneen parilla prosenttiyksiköllä.

Tiivisteltynä vuonna 2010 vähenivät: Omaisuusrikokset, pahoinpitelyt, liikennerikokset, auto-, mökki-, ja liikemurrot. kasvua oli puolestaan liikennerikkomuksissa ja huumausainerikoksissa. Kasvua selittää osaltaan myös poliisin tehostunut valvonta näillä alueilla sekä puuttumiskynnyksen madaltuminen.

Näiden tosiasioiden valossa ainakin itselläni on vakaa luottamus suomalaiseen poliisiin ja poliisilaitoksen toimintaan.

Jari Ilkka

Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen poliisin neuvottelukunnan jäsen

Kokoomus

EU jäsenyyden ja Euron aikana tapahtuneiden muutosten osalta voisi väittää, että Suomen saamat hyödyt ovat suuremmat kuin mahdolliset haitat.

Muistellaanpa hieman vanhoja hyviä aikoja.

Suomi liittyi EU:n jäseneksi vuonna 1995. Työttömyysaste oli edellisenä vuonna (1994) noin 16,6 %. Se tarkoittaa noin 408 000 ihmistä. Todellinen työttömyys lienee ollut jonkin verran suurempi, sillä tapa jolla työttömyyttä tilastoitiin, ei ottanut huomioon sitä työikäisen väestön osaa joka ei ollut työmarkkinoilla lainkaan. Heinäkuussa 2011 tilastokeskuksen mukaan työttömyysaste suomessa oli 6,9 %, mikä tarkoittaa noin 196 000 henkilöä. Työttömyyden määrällä mitattuna väitän, että nykytilanne on parempi kuin ennen EU aikaa.( Nämä luvut ovat kummatkin tilastokeskuksen lukuja, eli keskenään vertailukelpoisia.)

Suomen pankin määrittelemä peruskorko on tullut 1990 luvun alun 8,5% nykyiseen 2,0%. Samaan aikaan myös pankkisektorin kuluttajilta pyytämä korko on tullut alaspäin. Esimerkiksi Nordean prime 01.06.1995 oli 6,75%. Sen jälkeen korko on pudonnut tasaisesti alaspäin (nyt 1,80 %). Peruskorko ja yhden pankin prime ei tosin kerro todellista korkoa jota asiakkaat ovat joutuneet maksamaan, se on siis ollut suurempi koska pankit laittavat aina oman marginaalin käyttämänsä viitekoron päälle. Pankkisektorin vapauttaminen kilpailulle on kuitenkin tuonut pankkien perimää marginaalia alaspäin asiakkaiden eduksi. Väitän näiden faktojen valossa, että EU ja Euro on tarkoittanut Suomalaisille kotitalouksille ja yrityksille pienempiä korkomenoja ja siten parempia olosuhteita kuin ”vanhaan hyvään aikaan”.

Tilastokeskuksen mukaan tuloerot sodan jälkeisessä Suomessa olivat suurimmillaan 1992. Sen jälkeen ne ovat trendinomaisesti hitaasti pienentyneet vuosittain ja tänään tilanne on se, että Suomen tuloerot olivat 29 Euroopan maan vertailussa kahdeksanneksi pienimmät. Tilastojen valossa tuloerojen kasvu EU aikana on vahva myytti ja vailla todellisuuspohjaa. Palkansaajien tutkimuslaitoksen tietoihin perustuen kotitalouksien käytettävissä oleva (oikaistu) tulo on kasvanut EU aikana yli 40 %. Siis sekään tieto ei tue kurjistumisen lisääntymistä EU:n myötä. Väitän, että EU on tuonut meille kaikille jotain, ei vienyt.

Jossain on myös väitetty kotitalouksien asuinolojen heikentyneen tai jopa kurjistuneen merkittävästi viime vuosien aikana. Kurjistuneista asuinolosuhteista puhuttaessa pitää muistaa, että asuinpinta-ala/henkilö on jatkuvasti kasvanut. 1994 keskimääräinen asuinpinta-ala / henkilö oli 33 m2 kun se tänään on 38,9 m2. Kotitalouksien keskimääräinen henkilömäärä on samaan aikaan tullut alaspäin. Suhde vuokralla asumisen ja omistusasumisen välillä ei ole juurikaan muuttunut vuodesta 2000, muutos on reilun prosentin luokkaa. Väitän, että EU ei ole heikentänyt meidän asuinoloja. Päinvastoin.

Joidenkin puolueiden väitteet itsemääräämisoikeuden menettämisestä pitänee kuitata mätäkuun juttuina. Vai tietääkö kukaan mitä ihan oikeasti olisi päätetty Brysselissä ilman jäsenmaiden suostumusta? Euron käyttöön otosta mm. edesmennyt jalkaväenkenraali Ehrnrooth kommentoi: ” Ei huolta. Fyrkka kuin fyrkka”. Myös hän kannatti Suomen EU jäsenyyttä, eikä hänen isänmaallisuuttaan varmaankaan kukaan epäile? Adolf Ehrnroothin tavoin toivon: ”Ei koskaan enää yksin”.

Jari Ilkka, Kokoomus

Pekka Purasen kommentit Risto Anttosen tekstille kuvastaa hyvin sitä tilannetta jossa olemme nykypäivän Suomessa.  Pekan tekstistä kuuluu vahva kaipuu Kekkosen aikaan, aikaan jolloin ei tarvinnut itse juurikaan ajatella, koska se oli jo tehty virallisten ajattelijoiden toimesta. Suomi oli silloin niin pieni, että sinne ei mahtunut kuin yksi totuus. Se totuus joka oli siunattu silloisessa Neuvostoliitossa. Siinä Suomessa ei ollut omalla koulutuksella tai kokemuksella niin väliä, kunhan oli poliittisesti sopiva ja riittävän kallellaan oikeaan suuntaan.

Suomalaistenkin pitäisi ymmärtää, että Kreikka, jonka tilannetta ei Purasen mukaan hyvin koulutetut voi ymmärtää, on Euroopan viimeinen ”kommunistinen maa”. Tällä tarkoitan sitä, että Kreikan valtion omaisuus ja omistukset on suhteutetulta arvoltaan jotain aivan eri suuruusluokkaa kuin Eurooppalaisilla valtioilla keskimäärin on. Velkaa Kreikalla on tällä hetkellä noin 330 miljardia euroa. Samaan aikaan Kreikan valtio on mukana omistajana esim. kasinoissa, rahapeliyhtiöissä, hotelleissa, venesatamissa, hiihtokeskuksissa ja messuyhtiöissä. Sen lisäksi Kreikan valtio omistaa postin, satamat, lentokentät, vesi-, kaasu- ja sähköyhtiöt sekä öljynjalostamot. Kreikan valtiolla on myös isoja omistuksia kuljetus-, pankki- ja vakuutusyhtiöissä. Kreikan valtio kiinteistöomaisuuden arvo, arvioitsijasta riippuen on jopa 300 miljardia euroa. Ateenan pörssissä Kreikan valtion omistamien osakkeiden arvo on yli 9 miljardia euroa.

Tällaisen omaisuusmassan päällä istuva valtio on täysin kykenevä suoriutumaan veloistaan, jos siihen on vain haluja. Purasen mainitsemien yksittäisten henkilöiden kannanottoja Kreikan velkojen saneerauksista = anteeksiantamisista, pitää arvioida vain yksittäisinä kommentteina ja sen lisäksi miettiä, mikä kenelläkin on vaikuttimena tähän paniikin lietsontaan. Minun mielestä kaikkein kallein ja vahingollisin ratkaisu tähän tilanteeseen on velkajärjestely. Siinä joutuu maksumiehiksi koko Eurooppa, ei ainoastaan Suomen pienituloiset. Veroja ei voi ”laittaa valtion maksettaviksi” eikä ole Eurooppalaisen oikeustajun mukaista, että lainan ottaja laittaa takuumiehet maksamaan koska itseään ”ei huvita”.

Mitä tulee ala-arvoiseen viittaukseen Heinolan reumasairaalasta, voinen todeta Puraselle, että Heinolan reumasairaalan toiminnasta vastasi säätiö. Säätiön mennessä konkurssiin sairaalan toiminta loppui. yksittäisen säätiön konkurssi on asia, johon valtiovarainministerillä ei ole vaikutus- tai päätäntävaltaa toisin kuin valtion talouteen liittyvissä asioissa.

Jari Ilkka

Uusimaa lehdessä 3.5.2011 Alf Lerner yleisönosastokirjoituksessaan arvosteli Porvoon kaupungin johtoa siitä, että se olisi välittänyt virheellistä tietoa kaupungin taloustilanteesta kaupunginvaltuutetuille. Väite sinänsä kuulostaa hassulta, sillä kaikki luvut ovat julkista tietoa ja näin ollen meidän joka ikisen saatavilla. Tuskin kukaan olisi niin typerä, että valehtelisi asiasta josta jää ihan varmasti vastuuseen.

Alf Lernerin olisi ehkä kannattanut mainita, mihin lukuihin hän vertaa vuoden 2010 taloudellisia lukuja. Jos hän olisi maininnut vertaavansa vuotta 2010 edelliseen vuoteen 2009, olisi hän voinut samalla mainita vuoden 2009 olleen Porvoon historian heikoimmasta päästä. Pelkät kasvulukemat eivät kerro koko totuutta tilanteesta. Vuoden 2010 ennakoitua parempi tulos on hyvä asia, mutta se ei anna aihetta juhlaan. Yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että enää ei tarvitse ottaa velkaa rutiinien pyörittämistä varten. Kaupungin tekemät toimenpiteet kustannusten karsimiseksi ovat siis kokonaisuudessaan olleet omalta osalta vahvistamassa taloudellisen tilanteen kohentumista. Henkilöstövähennykset ovat olleet vain yksi osa säästöohjelmaa. Jos ja kun talous kohenee, vaatii kylmäpäisyyttä elää sovitun strategian mukaisesti ja jatkaa jo sovitun linjan mukaan. Pahinta mitä olemme täällä nähneet, on edellisten vuosien holtiton rahankäyttö ajatuksella, että joka vuosi tulee kassaan enemmän kuin edellisenä vuotena.

Mielestäni kaupungin johto on nimenomaan ansainnut asukkaiden luottamusta toimimalla vastuullisesti tehden ikäviäkin päätöksiä, tavoitteena koko kaupungin toimintaedellytysten turvaaminen, eikä vanhan mallin mukaan olemalla mukava ja jakamalla rahoja joita ei ole vielä tienattu.

Jari Ilkka

Kok.

Porvoon Kokoomusyhdistyksen puolesta haluan kiittää kaikkia Porvoolaisia jotka olivat osallisina erilaisissa eduskuntavaaleihin liittyvissä tapahtumissa, joko talkoojärjestelyissä tai tilaisuuksiin osallistujina. Porvoon Kokoomusyhdistys järjesti keskustan alueella yhteensä yhdeksän eri tapahtumaa Marraskuun ja vaalien välillä ja tapahtumissa oli kävijöitä lähemmäs tuhat henkilöä. Tuskin koskaan aiemmin on Porvoossa saatu nähdä yhtä monta ministerivierailua muutaman kuukauden sisällä. Sarjan kruunasi vaalivalvojaiset, joissa saimme jännittää Kokoomuksen ehdokkaiden puolesta. Kokoomuspuolueen saama äänimäärä Porvoossa myös kasvoi hieman viimekertaisiin eduskuntavaaleihin verrattuna, joten voimme todeta työmme kantaneen hedelmää. Ja nyt suunta eteenpäin, kohti Presidentin- ja kunnallisvaaleja.

Jari Ilkka

Vaalipäällikkö

Porvoon Kokoomus